Monien teini-ikäisten vanhempien tavoin haluamme, että lapsistamme kasvaa myötätuntoisia aikuisia, joilla on vahvat ystävyyssuhteet, mielekäs työ ja tarkoituksen tunne. Vanhemmuudella on kuitenkin tapana tehdä ihmisestä nöyrää. Vaikka kuinka kovasti yrittäisimme, huomaamme nopeasti, ettemme voi hallita kaikkea. Emme voi suojella lapsiamme kaikilta pettymyksiltä, vaikutuksilta tai kamppailuilta. Mutta voimme auttaa luomaan perustan jollekin syvemmälle, joka muokkaa sitä, miten he näkevät itsensä, muut ja maailman ympärillään.

Vaimolleni ja minulle usko Kristukseen on ollut tämä perusta. Se on muokannut sitä, miten ymmärrämme tarkoituksen, ihmissuhteet, myötätunnon ja sen, mikä elämässä on todella tärkeää. Sen vuoksi suuri osa elämästämme on kulunut auttaessamme muita, erityisesti nuoria, löytämään saman perustan itselleen.

Kun asuimme Yhdysvalloissa, pidimme seurakunnassamme nuorisoryhmää nuorille monta vuotta. Ajan myötä yhä useammat nuoret alkoivat osallistua siihen, monet heistä kodeista, joissa oli vain vähän tai ei lainkaan kirkollista taustaa. He toivat mukanaan rehellisiä kysymyksiä elämästä, kärsimyksestä, ihmissuhteista, identiteetistä ja Jumalasta. Mutta jonkin ajan kuluttua huomasimme jotain tärkeää: pelkällä tiedolla ei pääse pitkälle. Nuoret eivät tarvitse vain luentoja uskosta tai arvoista. He tarvitsevat myös tilaisuuksia kokea itse myötätuntoa, palvelua, yhteisöllisyyttä ja uskoa.

Tämä sai meidät tekemään yhteistyötä Urban Promise -nimisen järjestön kanssa. Monien vuosien ajan otimme lukiolaisryhmiä viikon mittaisille matkoille Hondurasiin palvelemaan paikallisten nuorten rinnalla lapsille suunnatuissa koulun jälkeisissä ohjelmissa.

Opiskelijamme auttoivat lapsia kotitehtävissä ja elämäntaidoissa, pelasivat pelejä ja opettivat raamattutunteja kielimuurista huolimatta. Iltaisin he viettivät aikaa paikallisten teini-ikäisten kanssa pelaamalla jalkapalloa, jakamalla aterioita ja keskustelemalla elämästä ja uskosta. Yksi hetki on jäänyt mieleeni kaikki nämä vuodet myöhemmin. Eräs ryhmämme opiskelija purskahti kyyneliin huomattuaan, että monet lapsista käyttivät kynät huolellisesti pieniä tynkiä myöten, koska niiden vaihtaminen oli vaikeaa. Hän sanoi: "Meillä on niin paljon, emmekä koskaan pysähdy arvostamaan sitä." Ryhmämme huomasi myös jotain muuta. Hondurasilaiset nuoret olivat uskomattoman anteliaita. Jos heillä oli purukumia, karkkia tai ruokaa, he tarjosivat niitä ensin muille. Heidän uskonsa ei ollut vain asia, josta he puhuivat, vaan se muokkasi heidän elämäntapaansa myös pienissä asioissa.

Pikkuhiljaa myös meidän oppilaamme alkoivat muuttua. Se, mikä alkoi nuorisoryhmässä keskusteltuna ajatuksina ja käsitteinä uskosta, muuttui joksikin todelliseksi ja henkilökohtaiseksi, kun he kehittivät omaa uskoaan. Monet näistä oppilaista valitsivat myöhemmin uran koulutuksen, terveydenhuollon, lakiasioiden, julkisen palvelun ja yhteiskunnallisen työn parissa, koska he löysivät jotain itseään suurempaa. He ymmärsivät, että merkityksellinen elämä ei perustu pelkästään mukavuuteen tai menestykseen. Ne eivät koskaan yksin riitä. Mielekäs elämä kasvaa, kun opimme rakastamaan lähimmäistämme, palvelemaan muita ja tunnustamaan, että elämällämme voi olla merkitystä.


Myös itse nuorisoryhmä muuttui. Keskusteluista tuli syvempiä. Ystävyydet vahvistuivat. Vanhemmat alkoivat osallistua palvelumatkoihin, auttaa saattajina ja osallistua laajemmin seurakunnan elämään.

Yksi kristillisen uskon suurista oivalluksista on, että rakkaudesta tulee todellista, kun sitä eletään. Myötätunto, anteeksianto, anteliaisuus ja palveleminen eivät ole pelkkiä ihailtavia ihanteita, vaan niitä on tarkoitus harjoittaa.

Siksi rohkaisen varovasti vanhempia täällä Algarvessa harkitsemaan, että he auttaisivat lapsiaan liittymään uskonyhteisöön. Ei siksi, että kirkot olisivat täydellisiä, sillä yksikään niistä ei ole, vaan siksi, että terveet uskonnolliset yhteisöt voivat antaa nuorille jotakin sellaista, mikä on yhä harvinaisempaa nykyelämässä: kuulumista, tarkoitusta, ohjausta ja mahdollisuuksia palvella muita. Nämä kokemukset uskonyhteisössä voivat jättää pysyvän jäljen nuoren elämään. Ja joskus ne muuttavat myös meitä vanhempia!

Jeesus kutsui ihmisiä seuraamaan itseään jo varhain palvelutyössään kahdella yksinkertaisella sanalla: "Tulkaa ja katsokaa."

Se oli kutsu elämäntapaan, jonka juuret ovat uskossa, yhteisössä, tarkoituksessa ja rakkaudessa. Ehkäpä tuo kutsu on yhä tänä päivänä tutkimisen arvoinen lapsillesi ja sinulle? Tule ja katso!

Tietoa pastori Steve Chisholmista

Pastori Steve Chisholm on asunut Algarvessa vaimonsa ja kahden teini-ikäisen tyttärensä kanssa viimeiset kaksi vuotta. Hän on kotoisin Yhdysvalloista ja toimii Almancilissa sijaitsevan englanninkielisen Christ the King Churchin pastorina. Viimeiset 30 vuotta Steve on palvellut seurakunnassa auttaen nuoria, perheitä ja aikuisia luomaan yhteyksiä Jumalaan, toisiinsa ja ympäröiviin yhteisöihin sekä paikallisesti että maailmanlaajuisesti.