Se on kaikki totta. Mutta jossain 70-luvun savusumun keskellä piilee pieni legenda, lähinnä aivan vääristä syistä. Fiat Strada oli yksi tällainen auto. Sen olisi pitänyt olla loistava, ellei olisi ollut yhtä varsin dramaattista syytä. Se hapettui silmiemme edessä.

Fiat Strada ei nimittäin ollut pelkkä auto. Se oli idea. Rohkea, italialainen, espresson siivittämä eureka-hetki. Ja kuten monet tällaiset ideat, se kuulosti loistavalta kello kahdelta yöllä, mutta osoittautui aamuun mennessä täysin katastrofaaliseksi.

Katso video täältä 👇👇👇


Robottien käsin rakentama

Muistatko iskulauseen ”Robottien käsin rakentama”? Jo tämä olisi pitänyt olla jonkinlainen varoitus. Ajattele sitä hetken verran. Se on kuin sanoisi ”kotitekoista mikroaaltouunissa”. Vaikka se viittaa modernisuuteen ja nopeisiin tuloksiin, se viittaa myös huolestuttavaan ihmisen valvonnan puutteeseen. Lauseen oli tarkoitus tuoda mieleen huippuluokan automaatiota. Sen sijaan se kuulosti enemmän siltä, että auton olisi koonnut joukko hämmentyneitä pesukoneita.

Tämä oli Fiat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa, kun se yritti raahata itsensä tulevaisuuteen antamalla huipputeknologian robottien koota autojaan. Kyllä, idea huusi ”innovaatiota” ja valtavasti sitä, mitä voi kuvata vain rajattomaksi optimismiksi, ja se konkretisoitui Strada-mallina.

Robottikokoonpanolinjan oli tarkoitus mullistaa tuotanto. Robotit hitsaisivat absoluuttisella tarkkuudella, mikä nostaisi valmistuslaatua, parantaisi luotettavuutta ja ilahduttaisi asiakkaita. Sen sijaan robotit ilmeisesti viettivät suurimman osan ajastaan kiinnittämällä paneeleja vinosti, jättäen pieniä mutta merkityksellisiä rakoja, joista vesi ja ilma pääsivät tunkeutumaan valmiiseen autoon. Toisin sanoen kaikki olennaiset tekijät, joiden avulla pelätyt ”tinamatoja” saatiin kasvatettua kauhallisen verran. Ja voi pojat, että nuo ilkeät pienet matot nauttivatkin vanhan Stradan pureskelemisesta.

Ulkonäöltään Fiat Strada on hyvin erottuva. Se näyttää siltä, kuin joku olisi ottanut tavallisen viistoperän ja pyytänyt sitten erityisen kunnianhimoista geometrianopettajaa lisäämään siihen joitakin yksityiskohtia. Tuloksena oli outoja kulmia kaikkialla, omituisen muotoisia ovenkahvoja ja joitakin satunnaisia pyöreitä koristeita, jotka näyttivät olevan lisättyjä puhtaasti jälkikäteen.

Rehellisesti sanottuna italialaiset muotoilutoimistot ovat antaneet meille mestariteoksia Ferrarien, Lamborghinien ja Alfojen muodossa. Asioita, jotka saavat yhä sydämemme laulamaan, mutta aiheuttavat usein pankinjohtajillemme epätoivoa. Mutta Strada näytti siltä, kuin se olisi suunniteltu sähkökatkon aikana. Jopa sen puskurit olivat kohtuuttoman suuria muovikappaleita, mutta jotenkin ne onnistuivat näyttämään oudosti osaksi kokonaisuutta.

Pääruoka

Nyt pääsemme Fiat Stradan pièce de résistanceen. Ruostumiseen.

Tietysti useimmat autot sortuvat lopulta pelätyn ruosteen uhriksi. Se on vain osa luonnonjärjestystä. Vähän kuin verot. Mutta Strada ei odottanut kuten useimmat autot; se ei pitänyt ruostetta pitkän aikavälin mahdollisuutena, vaan sisäänrakennettuna tehdasvirheenä. On tarinoita, joita aikoinaan kuiskittiin savuisissa 70-luvun pubeissa, aivan uusista Stradoista, jotka seisoivat varastoalueilla liukenemassa jo ennen kuin ne ehdittiin edes rekisteröidä. Ennen kuin niiden omistajat ehtivät edes katua ostostaan täysin. Ihmiset kiiruhtivat hakemaan kiiltäviä uusia italialaisia viistoperäautojaan, vain huomatakseen, että ne olivat jo koe-esiintymässä uusissa rooleissaan siivilöinä. Paneelit kuplivat, saumat auhtuivat, ja rakenteellinen eheys muuttui enemmän käsitteeksi kuin fyysiseksi todellisuudeksi. Strada ei ollut niinkään auto kuin jatkuva kemian oppitunti.

Ajokokemus oli kuitenkin yllättävän hyvä. Strada oli itse asiassa melko hyvä ajaa, koska se oli kevyt, ketterä ja reagoi erittäin herkästi sillä tyypillisellä italialaisella tavalla. Moottorit eivät olleet varsinaisesti tulivuorimaisia, mutta ne olivat varmasti varsin innokkaita. Jopa ajomukavuus oli kohtuullinen, ja ohjauksessa oli positiivinen tuntuma. Ajokokemuksena siinä oli hyvin vähän, mistä ei olisi voinut pitää. Tämän olisi pitänyt olla erinomainen auto, ja monessa mielessä se olikin.

Mutta Stradan ajaminen vaati erityistä asennetta. Piti hyväksyä, että samalla kun nauttii vauhdikkaasta ajelusta maantiellä, osa autosta palasi takaisin maahan. Se oli kilpailu entropiaa vastaan.

Tarkkuustekniikka

Palataanpa noihin robotteihin, sillä ne ansaitsevat oman lukunsa tässä traagisessa tarinassa. Automaation piti olla tulevaisuus. Kyse oli tarkkuustekniikasta, tarkkuustekniikan luomisesta utopistisella pikemminkin kuin dystopistisella tavalla. Sen sijaan Stradan tuotantolinja näytti kuitenkin osoittavan, että robotit, kun ne jätetään ilman valvontaa, kehittävät ilkikurisen vireen. Paneelien välit vaihtelivat, verhoilukappaleet näyttivät siltä kuin ne olisi asentanut joku, jolla oli uunikintaat kädessä, ja yleinen viimeistely viittasi siihen, että robotit olivat jossain vaiheessa unohtaneet ohjeensa ja alkaneet improvisoida.

Kun Strada lanseerattiin, innostus oli aitoa. Tässä oli jotain modernia. Se oli erilainen, ja se oli italialainen.

Sitten todellisuus iski. Ostajat alkoivat huomata ruostetta, kyseenalaista rakennelaatua ja yleistä tunnetta siitä, että heidän autonsa ei ehkä selviäisi ensimmäisestä katsastuksesta ilman mittavaa hitsaustyötä.

Ja silti näillä autoilla oli ”luonnetta”. Tämä ei ole vain kaunis tapa sanoa, että ne olivat toivottomasti viallisia mutta silti omituisen viehättäviä. Ne todella olivat kaikkea sitä. Muut autot näyttivät hieman tylsiltä, mutta Strada ei. Neliömäiseksi viistoperäksi se näytti varsin urheilulliselta. Se on jo sinänsä saavutus!

Nykyään Fiat Strada on omalaatuinen ilmiö autohistoriassa. Se ei ollut menestys perinteisessä mielessä. Se ei hallinnut myyntilistoja eikä mullistanut luokkansa käsitteitä. Se ei edes selvinnyt perinteisessä mielessä, kuten VW Golf tai Ford Fiesta. Sen sijaan se jätti jälkensä. Fiat Stradan perintö on muistomerkki kunnianhimolle, ajatukselle siitä, että voi hypätä rohkeasti tulevaisuuteen robottien ja innovaatioiden avulla ja silti kompastua metaforisesti omiin kengännauhoihinsa.

Siinä on jotain varsin viehättävää, sillä Strada yritti. Se todella yritti. Se tavoitteli modernisuutta ja edistystä, pyrkien kohti rohkeaa uutta maailmaa, jossa tuotanto oli pitkälle automatisoitua. Se vain sattui tekemään niin metallilla, joka jotenkin liukeni jo ensimmäisen kevyen tihkusateen merkistä.

Strada ei haalistunut pois kuten niin monet muut keskinkertaiset autot. Se ei kadonnut hiljaa romuttamoille vuosien uskollisen palvelun jälkeen. Ei. Se ruostui näyttävästi. Se teki rappeutumisesta tunnusomaisen piirteensä ja saavutti sillä tavoin jotain hämmästyttävää. Siitä tuli unohtumaton. Sillä maailmassa, jossa vallitsivat mitäänsanomattomat, toimivat ja täysin unohdettavat viistoperäautot, Strada uskalsi olla erilainen. Se uskalsi jopa olla epätäydellinen.

Se oli maailman ensimmäinen aktiivisesti biohajoava auto, vaikka se tapahtuikin täysin vahingossa.

Joten sen puhtaan, anteeksipyytelemättömän, hapettuvan röyhkeyden vuoksi meidän pitäisi luultavasti osoittaa kunnioitusta Fiat Stradalle, mutta tehdään se sopivan turvalliselta etäisyydeltä. Siltä varalta, että jotain tärkeää putoaa ja osuu varpaisiimme.