Intian, Nepalin, Bangladeshin tai Pakistanin kaltaisten maiden osalta ”vaikka nämä työntekijät voivat laillisen oleskelun ja vakuutusmaksujen maksamisen perusteella saada Portugalin järjestelmän mukaisia etuuksia, kansainvälisten koordinointimekanismien puuttuminen tai riittämättömyys rajoittaa hankittujen oikeuksien siirrettävyyttä paluun, uudelleenmuuton tai kiertävän liikkuvuuden tilanteissa”, todetaan tutkimuksessa.

Portugalin kahdenväliset sopimukset

Asiakirjassa kirjoittajat tarkastelevat Portugalin sosiaaliturva-alan kahdenvälisiä sopimuksia, jotka suosivat maita, joista on perinteisesti muuttanut Portugaliin, kuten Brasiliaa tai Kap Verden saaria, sen sijaan että niissä otettaisiin huomioon uusia lähtömaita.

Nämä sopimukset ”eivät ole pelkästään teknisiä hallinnollisia koordinointivälineitä, vaan poliittisesti, institutionaalisesti ja jakautumisen kannalta merkityksellisiä välineitä”, koska ne mahdollistavat ”maksuaikojen yhteenlaskemisen, tiettyjen etuuksien siirron ja eri kansallisten järjestelmien välisen yhteensovittamisen” ja toimivat itse asiassa ”valikoivina sosiaalisen osallisuuden mekanismeina, jotka määrittelevät suojan saannin edellytykset rajat ylittävien muuttovirtojen varrella”.

Poliittiset valinnat

Asiakirjassa ”Sosiaaliturvan kartoitus rajojen yli: kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset Portugalissa” kirjoittajat katsovat, että maiden valinta ”heijastaa poliittisia valintoja, institutionaalisia epäsymmetrioita ja erilaisia käsityksiä sosiaalisesta kansalaisuudesta, mikä tuottaa suojelun hierarkioita, jotka riippuvat vahvasti maahanmuuttajien kansallisesta alkuperästä”.

Portugalin suurin ulkomaalaisyhteisö on brasilialaista alkuperää (574 195 henkilöä), jota seuraavat Angola, Intia, Kap Verde, Nepal, Bangladesh, Guinea-Bissau, Ukraina, São Tomé ja Príncipe, Pakistan, Yhdistynyt kuningaskunta, Italia, Ranska, Kiina ja Saksa, ja ulkomaalaisten osuus kokonaisväestöstä on 14 prosenttia.

Viime vuosina on syntynyt muuttovirtoja ”maista, joissa rajat ylittävä sosiaaliturva on edelleen olematonta, rajoitettua tai riittämättömästi kehittynyttä”.

Suoritetussa kartoituksessa kirjoittajat erottelevat useita sosiaaliturvasopimustyyppejä, jotka eivät koske ainoastaan vanhuus-, työkyvyttömyys- tai perhe-eläkkeitä, vaan myös sairaus-, terveydenhuolto-, äitiys- ja isyysetuja, perhemenoja sekä työtapaturmia ja ammattitauteja koskevia etuuksia.

Vaatimusten täyttäminen

Niistä maista, jotka täyttävät suurimman osan vaatimuksista, erottuvat Brasilia ja Kap Verde, mutta ”sitä vastoin maahanmuuttajat maista, joiden kanssa on rajoitettuja tai puuttuvia sopimuksia, kohtaavat merkittävän katkon sosiaaliturvassaan” Portugalin ulkopuolella, ja ”tämä tilanne koskee erityisesti yhteisöjä, joiden merkitys on kasvanut viime aikoina Portugalin muuttoliikkeessä, nimittäin Etelä-Aasiasta, kuten Intiasta, Nepalista, Bangladeshista tai Pakistanista”.

Tätä epätasa-arvoa ei koeta portugalilaisten maastamuuttajien kohdalla, sillä ”kahdenväliset sosiaaliturvasopimukset takaavat suhteellisen johdonmukaisesti vanhuus-, työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeiden siirrettävyyden” välineillä, jotka ”mahdollistavat eri maissa suoritettujen vakuutusmaksukausien yhteenlaskemisen, mikä vähentää oikeuksien täydellisen menettämisen riskiä elämänkaaren loppuvaiheessa”.

Mutta jopa näissä tapauksissa suojelu on ”epätäydellistä nykyisten liikkuvuusmuotojen vuoksi, joita leimaavat epävarmuus, kiertoliikkuvuus ja epälineaariset vakuutusmaksuhistoriat”.

Euroopan unionia kohtaan esitetty kritiikki

Asiakirjassa kirjoittajat kritisoivat myös sitä, että EU:n omien vaatimusten vuoksi Euroopan ulkopuolelta tulevilla maahanmuuttajilla ei ole pääsyä kahdenväliseen sosiaaliturvaan.

EU on eräänlainen ”edistyksellinen sosiaaliturvaklubi, jossa täysi osallistuminen on laillisesti taattu, mutta ulkoisesti rajoitettu” kolmansien maiden kansalaisille, ja se osoittaa ”eriarvoista kohtelua”, mikä ruokkii ”odotuksia, epäoikeudenmukaisuuden tunteita ja institutionaalisia turhautumisia”.

”Ulkomaalaisten maksajien joukko kasvoi merkittävästi vuosina 2015–2025, samoin kuin maksetut maksut, mikä tuotti ennätyksellisen positiivisen nettotaseen vuonna 2025” Portugalissa, mikä osoittaa, että maahanmuuttajien sosiaaliturvaa ”ei voida pitää sivukustannuksena, vaan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden keskeisenä ulottuvuutena”.

Siksi kirjoittajat väittävät, että kahdenväliset sopimukset ovat ”julkisen politiikan strategisia elementtejä, jotka ovat välttämättömiä maksuperusteisen oikeudenmukaisuuden, sosiaalisen integraation ja institutionaalisen luottamuksen takaamiseksi sosiaalivaltio-mallissa, joka on yhä riippuvaisempi kansainvälisestä liikkuvuudesta”, erityisesti koska ”valikoiva ja pirstaloitunut strategia pyrkii toistamaan eriarvoisuutta pääsyssä rajat ylittävään sosiaaliseen kansalaisuuteen”.